Aamut kotona sujuvat jo omalla oudolla rytmillään, ja samalla kun tutkijat lausuvat ruudulla painavia sanoja, istuu ruokapöydän toisella puolen kuusivuotias, kaurapuurokulhonsa takana ja kyselee ääneen tärkeitä kysymyksiä: ”Mitä se sano? Mitkä markkinat? Myydäänkö siellä niitä pitkiä lakuja? Mitä äiti työ on?”
Nuorisobarometrin julkistamistilaisuus on yhtä hektinen näissä oloissa, kuin mikä tahansa muukin verkkovälitteinen tapahtuma. Sanoja sieltä täältä ja kokonaisdramaturgia jää paikoitellen ohueksi. Nuorisobarometrin aineisto on kerätty ennen tätä aikaa, jossa kaikki yritämme rakentaa keinoja arjen ja työelämän uusien vaatimusten parissa selviytymiseen.
Julkistamistilaisuus on samaan aikaan kiinnostava, toiveikas, mutta outo henkäys edellisestä ajasta. Huojentuneena annan sanojen työn merkityksellisyydestä ja positiivisesta tulevaisuudesta valua korvistani sisään. Tutkijat alleviivaavat työn merkityksellisyyttä pitkin julkistustilaisuutta. Merkityksellisyys tarkoittaa toisille itsensä toteuttamista, toisille taas tapaa turvata merkityksellisiä vapaa-ajan viettokeinoja.
Kun tutkimus on tehty, on monella nuorella ollut luottavainen käsitys tulevaisuudesta ja työn roolista siinä. Toisille tärkeää on työn sisältö ja sen arvot, mutta oma valinnan mahdollisuus ja ylipäätänsä työssä jaksaminen koetaan tärkeänä. Moni kokee työn olevan keino muuttaa maailmaa!
Samalla barometrissa särähtää korvaan työelämän kuormittavat tekijät, nuorten huoli töissä jaksamisesta sekä työelämän sukupuolittuneisuus ja kuormittavuuden kohdistuminen etenkin nuorten naisten elämään ja katkonaisiin työuriin.
Barometristä myös alleviivaantuu monen nuoren kokemus riittämättömästä tuesta ja uraohjauksesta isojen kysymysten äärellä. Maailma ei ole ollut valmis, kun materiaalia tutkimukseen on kerätty, eikä se ole sitä varsinkaan nyt. Jos huoli nuorten jaksamisesta ja jo olemassa olleiden tasa-arvokysymysten näkymisestä on ollut barometrin kyselyä tehdessä näin selkeä ja jopa räikeä, voi vain miettiä mitä se on koronakevään jälkeen.
Aamiaispöydän toisella puolella kaurapuurokulho on vaihtunut Ekapeliin ja ranskan alkeisiin Moka Meran tahtiin. Hyvinvointivaltion yksi peruskivistä, päiväkoti ja esikoulu, on jäänyt kuusivuotiaan kohdalla kesken.
”Äiti, voitko nyt sanoa missä ne markkinat on?” Kaverit, retket, maailman valloitus ja koulun aloittamiseen valmistautuminen ovat pysähtyneet seinään. Silti kuusivuotias suhtautuu tulevaisuuteen toiveikkaasti. Hänen elämässään tulevaisuus on tänään iltapäivällä, ei viiden tai kymmen vuoden päässä. ”Rakas, odota hetki. Äiti tekee tän yhden työjutun vielä.”
Kuusivuotiaan tulevaisuudessa on ohjelmassa futiksen pelaamista ulkona, Facetime-puheluita mummolaan, Teams-palavereissa vierailua ja pianotunti. Säätiedotus lupaa lähes aurinkoista, puolipilvistä kevätsäätä. Kuusivuotiaan tulevaisuus on ymmärrettävän ajan päässä. Siitä on melko helppo pitää kiinni.
Monen nuoren kohdalla ajatus tulevaisuudesta ei tietenkään ole näin kevyt, helposti hahmotettava, saati mitenkään selkeä. Niiden nuorten kohdalla tarvitaan etenkin tässä ajassa kohtaamisia, onnistumisen kokemuksia ja oivalluksia siitä, mitä elämä tämän kevään takana voisi olla. Niin lähellä, mutta niin kaukana.
Kuten nuorisobarometrin julkistustilaisuuden yhteenvedossa todettiin, on syytä seurata herkällä korvalla, miten nuoret kokevat koronan ja sen vaikutuksen tulevaisuuden työelämään ja siinä jaksamiseen. Herkkyyttä vaaditaan nyt kaikilta meiltä. Työmarkkinoilta, nuorilta ja meiltä kaikilta, jotka tulevaisuutta yhdessä nuorten kanssa yrittävät selkeyttää. Edes tämän yhden iltapäivän osalta.
Kirjoittaja on Lasten ja nuorten säätiön asiantuntija Milla Minerva Mertanen, joka uskoo jatkuvaan oppimiseen, tulevaisuuteen ja siihen, että jokainen voi tulevaisuudessa tehdä maailmasta paremman paikan elää.
