”Virossa on hyvin vahva lukemisen kulttuuri. Uskon, että se jopa voimistui neuvostoaikana, kun kirjat olivat niin edullisia. Se oli sellaista kulttuuria, mitä tuettiin ja millä omaa kieltä pystyi ylläpitämään. Kirjailijat jopa ujuttivat kirjoihinsa erilaisia piiloviestejä, jotta virolaiset pystyivät lukemaan omaan kieleensä ja kansaansa liittyvistä asioista.
Virossa lukemisen perinne on hyvin vahva myös lapsilla. Virolainen koulusysteemi perustuu siihen, että lapset osaavat lukea ensimmäiselle luokalle mennessään. Ala-asteella luetaan neljästä viiteen lyhyttä kirjaa, mutta yläasteella luetaan jo kahdeksan kirjaa vuodessa.
Se on aika paljon verrattuna Suomeen. Riippuu paljon opettajasta, millaista kirjallisuutta luetaan, mutta kirjat vaihtelevat aina Robinson Crusoesta Tolkieniin. Lukiossa luetaan sitten jo Shakespearea ja Puškinia. Virossa todella aloitetaan erilaisten klassikoiden lukeminen nuorena.
Virossa myös kirjastot tekevät erilaisia lukutempauksia ja -haasteita. Lisäksi paikallinen koulu Tartossa järjestää kaunokirjallisuuden arvostelukilpailua, jossa oppilaat kilpailevat siitä, kuka tekee parhaimman arvostelun.
Suomen Viron-instituutti on monessa mukana. Teemme yhteistyötä suomen kielen opettajien kanssa ja järjestämme kouluissa esimerkiksi työpajoja. Meillä instituutissa on myös hybridimuodossa oleva lukupiiri ja lapsille järjestämme lukudiplomiohjelmaa. Instituutissa teemme lisäksi paljon kirja-arvontoja ja tietovisoja, joissa esittelemme suomalaista kirjallisuutta.
Kirjallisuus eri muodoissaan on kulkenut mukanani pitkään. Syyskuussa julkaisen oman ensimmäisen runokokoelmani nimeltä Tarton sarjarakastaja. Kokoelma on rakkaudenosoitus Tartolle, joka on vanha, eläväinen ja boheemi kulttuurikaupunki. Tartto on lämminhenkinen paikka, jossa erityisesti kulttuuriväki tuntee toisensa ja lavarunous kukoistaa. Lavalta saatu kokemus ja yleisön innostava palaute rohkaisivat minua kirjoittamaan oman kokoelman.
Kirjallisuus ei ole kuitenkaan aina kiinnostanut. Erityisesti lukiossa tarvitsin eräänlaista itsetutkiskelua ja mietin, kuka olen suhteessa tähän maailmaan. Hyvän ystäväni kautta tutustuin venäläisiin klassikoihin ja ne kolahtivat. Siitä siirryin taas saksalaiseen ja ranskalaiseen kirjallisuuteen. Suomalaiseen nykykirjallisuuteen tutustuin kunnolla vasta kirjallisuuden opinnoissani.
Tampereen yliopistosta valmistuttuani olen tehnyt paljon erilaisia töitä kulttuurihistorian tutkimisesta kääntämiseen. Viroon päädyin sattuman kautta osallistuttuani 1990-luvun lopulla Tampereen yliopistossa suomalais-virolaiseen kirjallisuusseminaariin.
Lopulta päädyin vaihto-opiskelijaksi Tarton yliopistoon, jossa minun oli selviydyttävä viroksi kaikista aineista. Myöhemmin virolainen ystäväni näki Suomen Viron-instituutin työpaikkailmoituksen ja sillä tiellä olen. Olen siis tehnyt yhteistyötä instituutin kanssa jo vuosia, mutta nykyisessä työssäni ohjelmakoordinaattorina aloitin elokuussa 2020. Yhtäjaksoisesti olen ollut Tartossa nyt 15 vuotta.”
Tätä lukuhetkeä en unohda:
“Ikimuistoisia hetkiä ovat sellaiset, kun tajuaa, ettei ole yksin omien ajatustensa kanssa vaan samoja ongelmia ja haasteita on mietitty jo satoja vuosia. Kaunokirjallisuus on suuri lohduttaja vaikeina ja epävarmoina aikoina. Kirjallisuudesta on moneksi – se toimii viihteenä ja terapiana sekä lisää tietämystämme maailmasta. Monia tunteita ja kokemuksia on mahdollista elää kirjallisuuden kautta ilman, että riskeeraa itse mitään.”
Heidin vinkit Read Houriin:
”Lucia Berlinin (1936–2004) novellit, joita on viime aikoina käännetty paljon, ovat säkenöiviä. Siivoojan käsikirja on moderni klassikko, jossa tapahtuu aivan valtavista koko ajan. Berlinin tekstit ovat samaan aikaan tragikoomisia – jopa hurjia – mutta myös hirveän lohdullisia.”
