Lukemisen ilo on yhteydessä siihen, että jo ennen kuin itse edes osaa lukea, oppii tuntemaan kirjat luonnollisena osana päivittäistä ympäristöä ja elämää. Lapsuudenkodissani oli valtavasti romaaneja, sarjakuvia, tietokirjoja ja kuvakirjoja sekä aikuisille että lapsille, ja Janssoneiden perheessä on ylipäänsä aina luettu paljon. Kirjat ovat aina olleet niin olennainen osa elämääni, että en voi kuvitellakaan asuvani asunnossa, jossa ei olisi kirjoja.
Myös Tove luki taukoamatta: jo lapsena hän luki taskulampun kanssa peiton alla muiden mentyä jo nukkumaan, sillä ei malttanut keskeyttää kiehtovaa tarinaa. Myöhemmällä iällä hänen omat kirjahyllynsä pursusivat kirjoja esimerkiksi taiteesta, myrskyistä, filosofiasta ja uskonnosta – mutta kaikkein eniten hän rakasti kaunokirjallisuutta.
Pääosin hän luki kirjansa ruotsiksi, jonkin verran myös saksaksi ja ranskaksi, sekä silloin tällöin myös suomeksi. Erityisen paljon hän luki jo varhaisesta iästä alkaen englanniksi, olivathan antikvariaattien englanninkieliset kirjat tuolloin halvempia ja hänen äitinsä kiinnostunut englannin kielestä.
Lapsena Tove luki taskulampun valossa peiton alla muiden mentyä jo nukkumaan.
Toven perheessä ja ystäväpiirissä kirjoja lainattiin ja vaihdettiin paljon lukijalta toiselle, ja samoista kirjoista keskusteltiin paljon perheen sisällä jo silloin, kun Tove oli nuori. Tämä oli tärkeää, sillä lukukokemuksen jakaminen rikastutti tekstien tuottamaa ymmärrystä. Sen kautta tekstiin pystyi saamaan aivan uusia näkökulmia ja silloin ei ollut kyse enää vain teksteistä, vaan myös ihmisistä ja kohtaamisista.
On myös kiehtovaa, että Toven varhaisesta lapsuudesta on tallentunut erilaisia piirroksia, joiden yhteyteen hänen äitinsä on kirjoittanut, mitä Tove on piirrellessään hänelle kertonut. Kuvien takana on aina ollut tarina ja narratiivi: hän on selvästi ajatellut tarinaa, jonka hän on kuvittanut. Tämä on hirmuisen tärkeää ihan yleisestikin; luoda tilaa sille, mitä oma mielikuvitus tuottaa sanoista ja tarinasta, tai toisinpäin, kuvasta.
Tovesta tuli kuvataiteilija, mutta aluksi hän elätti itseään kuvilla, joihin hänen piti kirjoittaa kuvateksti itse. Hän mietti aina sitä, miten kuvat ja tekstit sopisivat parhaiten yhteen. Hän ajatteli kuvien kautta ja kuvasi kuvia usein tekstillä. Varsinkin hänen aikuisille suunnatuista novelleistaan huomaa, että hän kirjoittaa kuten maalaa, eli luo kokonaisuuden joka on hyvin jämäkkä, jolloin myös asiat, joita ei ole suoraan sanoitettu, ovat tärkeitä, aivan kuten hänen tauluissaankin. Sikäli hän ei erottanut lukemista, kirjoittamista ja kuvittamista.
Tarinat ovat tie mielikuvitukseen.
Rikas sanavarasto mahdollistaa sen, että oikeastaan kaikesta sisällöstä mitä maailmaan tuottaa – oli se sitten kuvia tai tekstiä – tulee vivahteikkaampaa. Se, että lukee ja kirjoittaa paljon, taas mahdollistaa rikkaan sanavaraston. Digitaalisessa, erityisen visuaalisessa maailmassa, kirjat ovat vielä aiempaakin tärkeämpiä, jotta emme näkisi maailmaa vain suoraan kuvien kautta. Sanoissa on enemmän nyansseja, joiden avulla maailmaa, ajatuksia ja esimerkiksi tunteita voi ymmärtää ja ilmaista.
Tarinat ovat tie mielikuvitukseen, ja niiden kautta saa rauhaa ja mahdollisuuden hypätä toisenlaiseen maailmaan. Kirjoja lukiessa voi itse kuvitella millainen tekstin maailma on, ja siksi ne ruokkivat mielikuvitusta laajemmin.
Milloin vain elämässä on hyvä hetki aloittaa lukuharrastus. Lukemisesta voi kokea iloa oli sitten 7-, 25- tai 75-vuotias. Meidän ei kuuluisi tuntea häpeää siitä, jos emme ole hetkeen tarttuneet kirjaan – itsellänikin oli monia vuosia ruuhkavuosien aikana, kun en ehtinyt lukea niin paljon. Lukea voi myös ihan vähän, kunhan lukee.
